Mieleen hiipi kaipuu menneeseen. Elääpä edelleen maailmassa, jossa rautaesirippuja puretaan (eikä pystytetä) ja demokratioita vahvistetaan (ei heikennetä)!

MAKE America Great Again. Take Back Control. Otetaan Suomi ta­kaisin.

Oikeistopopulistien iskulauseet eivät jätä julistajiensa tavoitteita epäselviksi. Ennen todellakin oli paremmin, ne julistavat, ja tuo myyttinen mennyt on saatava takaisin.

Kansallismielinen nostalgia ei ole vain kaipuuta vanhaan vaan myös radikaalia politiikkaa. Radikaalia siksi, että jos entinen maailma halutaan palauttaa, nykyistä on tietysti ensin purettava, siitä kärsivistä viis.

Silti ajatus paluusta taaksepäin puhuttelee monia. Miksi?

Vuonna 1989 politiikan tutkija Francis Fukuyama esitti kuuluisan teesinsä historian lopusta. Hänen mukaansa kommunististen järjestelmien murentuessa liberaalille demokratialle ei enää näyttänyt olevan uskottavaa ideologista vaihtoehtoa.

Teesi herättää kysymyksiä tänäkin päivänä: Mitä jos olemme saavuttaneet poliittisen mielikuvituksemme rajat? Mitä jos emme enää osaa kuvitella olennaisesti toisenlaista tulevaisuutta?

Myöhemmin Fukuyama on kirjoittanut, kuinka ihmiset eivät kaipaa vain aineellista hyvinvointia vaan arvostusta ja merkityksen kokemusta. Jos tulevaisuus ei lupaa parempaa asemaa, menneisyys voi alkaa näyttää ainoalta paikalta, josta menetetty arvostus on riivittävissä takaisin.

KANSALLISMIELINEN populismi vetoaa kokemukseen siitä, että oman ryhmän arvokkuus ja vaikutusvalta ovat heikentyneet.

Monelle ”ennen kaikki oli paremmin” tarkoittaakin, että ”aiemmin meillä oli asema, joka meille kuuluu, mutta nyt se on viety”. Kaava on tehokas: nimeä menetys, tarjoa sille selitys ja lupaa palauttaa ihmiselle hänelle kuuluva arvostus.

Ehkä juuri se saakin monet kannattamaan politiikkaa, joka ei edes palvele heidän taloudellisia etujaan.

MIKÄ on se menneisyys, johon populistit haluavat palata? Historia ei ole menneiden tapahtumien varasto, josta voi poimia mieluisia ja jättää epämieluisat hyllylle.

Hyvien asioiden ohella 1990-luku oli Jugoslavian hajoamissotien ja Ruandan kansanmurhan vuosikymmen.

Oma nostalgiani lienee siis aivan yhtä valikoivaa kuin muidenkin.

Ei populistienkaan tarvitse nimetä mitään tiettyä menneisyyttä. Riittää, että ihmiset saadaan kokemaan, että heiltä on viety jotakin – ja että se jokin on hankittavissa takaisin.

Siksi poliittisen mielikuvituksen kutistumisen pitäisi pelottaa meitä kaikkia. Liian usein se nimittäin tarkoittaa, että menneisyydestä muodostuu tulevaisuuden korvike.

Menneisyyttä saa tietenkin kaivata. Mutta ei siitä tulevaisuudeksi ole.